Minä omin silmin~

Moikka, tällä kertaa vähän erilaista postausta eli jotain jaarittelua siitä, miten minä näen itseni ulkonäön kannalta. Innostus tähän postaukseen on haettu Kaktun ja Millan blogeista. Kannattaa lukea heidänkin postaukset aiheesta, niin pääsee ehkä paremmin mukaan siihen, mistä on kyse.

Olen aika tarkka siinä minkälaisia kuvia itsestäni lisäilen. Aina kun otan itsestäni kuvia ne täytyy ottaa tietyltä puolelta, että ne olisivat mielestäni käyttökelpoisia. Kampauksen on oltava myöskin oikeanlainen, en pidä siitä, että hiukseni ovat lytyssä, ponnarilla tai muuten vain takana. Yhdessä vaiheessa mulla olikin ihan pakkomielle hiustenlaittoon, enkä voinut liikkua missään ellen ollut laittanut hiuksia pörrölle, mutta nykyään en stressaa siitä niin paljoa, vaan voin kulkea ihmistenkin ilmoilla vaikkapa hiukset ponnarilla.

Mulla ei ole mikään maailman paras iho, joten en myöskään mielelläni julkaise meikittömiä kuvia. Toisaalta kuvat, joissa mulla on vain vähän meikkiä, jäävät usein arkistojen kätköön, koska naamani ei miellytä ilman kunnollista silmämeikkiä (jos silloinkaan). Mutta silti olen nytkin tämän lomailun ajan ollut varmasti useampana päivänä meikittä kuin meikillisenä, ja voinut silti käydä kaupassa tai kavereiden kanssa jossain hengailemassa.
Jonkinasteinen muutos naamaani suhtautumisessa tapahtui, kun kävin ottamassa snake bitesit. Rakastin niitä heti ja tuntui, että ne parantavat ulkonäköäni. Nykyään olisikin kovin vaikea olla ilman niitä.

Olen aika ilmeikäs ihminen ja tykkäänkin ilmeillä etenkin kavereilleni. Kameralle tulee kanssa joskus tallennettua kummallisia ilmeitä, joista jotkut sitten päätyvät muidenkin pällisteltäväksi, mutta "kauheimmat" jäävät vain koneeni sisuksiin.

Naamassani huomaan usein paljonkin epäkohtia, esimerkiksi iso nenä ja raskaat silmäluomet. En tykkää hammashymystäni, koska hampaanikaan eivät ole mitkään maailman valkoisimmat.
Ei kyllä varmaan pitäisi olla niin itsekriittinen, vaan pitäisi oppia arvostamaan itseäänkin sellaisena kuin on. Joskus sitä miettii, miksi kaverit kehuu kauniiksi, vaikka lähettäisin millaisen kuvan vaan, vaikka olisin meikitön, hiukset sekaisin tai tyhmällä ilmeellä. Toisissa on helpompi huomata hyviä puolia, itsessään ne tuppaavat ainakin minulla jäämään huonojen puolien varjoon.

Ensimmäinen alla oleva kuva on vuoden 2012 syyskuulta. Ajattelin tuolloin(kin) olevani kauhean lihava ja ajatukset pyöri kovin paljon "lihavuuteni" ympärillä. Piti juosta, tehdä vatsalihaksia, jumpata iltaisin, skipata syömisiä ja ravata vaa'alla joka aamu ja ilta. Mulla oli tietty tavoitepaino, johon piti päästä.
Kaikki taisi oikeastaan lähteä siitä, kun olin tetissä tallilla ja siellä sitten työskennellessä multa putosi kilo ihan vaan siinä sivussa. Siitä tuli sitten ajatus, että mitä jos vielä pari kiloa ja kun siihen ensimmäiseen tavoitepainooni pääsin, olin silti liian lihava, ja siitä piti päästä vielä alemmaksi. En kyllä koskaan päässyt siihen painoon, jonka piti olla se hyväksyttävä, johon tyytyisin. En tiedä olisinko tyytynyt sittenkään.

Nykyään olen paljon lihavampi, mutta se ei pyöri ajatuksissani koko aikaa. Toki joskus tekisi mieli palata tuohon aikaan, noihin mittoihin ja vaikka vielä alemmaksikin, mutta mitä sillä saavuttaisin? Ei muut ihmiset, rakkaat läheiset, ystävät, suku ja perhe katso mun painoa tai sitä miten hiukset tai naama on. Eiköhän ne tosiystävät ja muut kelpuuta mut ihan tällaisena kuin olen.

Pitäisikin tästä lähtien lopettaa se virheiden etsiminen ja väärä ajattelu "en kelpaa, jos en ole laiha/jos hiukset on ponnarilla/jos olen meikittä". Tietysti ajattelen asioita omalta kannaltani, ehkä en kelpaa itselleni luonnollisena. Täytyy opetella hyväksymään itsensä, näkemään hyvät puolet ja tosiaan myös ne huonot, mutta niihin ei saa takertua. Kelpaan muillekin, miksi en siis itselleni?