Heyppis.
Tulin nyt pohdiskelemaan tänne taasen. Elikkäs olin tänään ristiäisissä (noin 4 tuntia), ja kun tulin kotiin, huomasin että olen aivan liian väsynyt.
Aloin sitten ajatella, ja huomasin, että aina kun olen jossain "tilaisuudessa", jossa on enemmän tai vähemmän muita ihmisiä, niin sen jälkeen olen aivan loppu.
Johtuuko se siitä, että noissa kyseisissä tilaisuuksissa pitää esittää iloista, kertoilla että kaikki on hyvin ja olla mukana jutuissa? Ja kun joutuu esittämään, pitää kerätä kaikki voimansa ja lopulta niitä ei enää vaan ole.
En siis ikinä jaksa mennä tallille sen jälkeen, kun tulen jostakin.
Tänään ajattelin asioita ihan kunnolla. Sitä kuinka yritän aina jaksaa, kuinka sinnittelen yksinäni ja kuinka silloin tällöin voin hieman paremmin.
Mietin, että mikähän mun ongelma oikeesti on...
Olis ihan kiva tietää, ja jos tän sais jotenkin loppumaan. Mä oon niin väsynyt olemaan väsynyt.
Mutta en oikeastaan edes uskaltaisi hakea apua, koska se on uutta mulle. Mitä tapahtuu, jos vedän kulissit matalaksi ja paljastan itseni?
Uusi ja tuntematon pelottaa mua. Sitäpaitsi oonhan selvinnyt jo monta vuotta itsekseni.
Mutta toisaalta oon alkanut vähän jo pelkäämään itseäni, kun kaikki menee vaan pahemmaksi. "Apukeinot" muuttuu vahvemmiksi. Mitä voinkaan vielä itselleni tehdä? Pelkään sitä päivää.
On myös toinen mielikuva joka toistuu. Minä istumassa yksin pienessä talossa. Käsissäni kuppi, jossa kaakaota. On ilta ja syksy, puut tiputtavat lehtiään. Istun ja katselen ulos, tai oikeastaan tuijotan vain tyhjyyteen.
Ei koulua, eikä mitään muítakaan velvollisuuksia. Molemmissa haaveissa olen vapaa. Niin vapaa kuin vain voi olla. Ehkä vapaampikin.
Onko noi sellaisia haaveita, joista jokainen meistä haaveilee, vai onko ne osoitus sairaasta mielestä?
Kuitenkin, tiedän ettei kumpikaan noista ole millään muotoa mahdollisia. En vaan pääse niistä eroon...
Ja tosiaan, huomenna on saksan koe. Yritin pakottaa itseäni lukemaan, mutta mä en pysty. En millään pysty.
Mulla ei oo voimia semmoseen. Ja en jaksa edes välittää. En jaksa, en jaksa, en jaksa. (ja tällä en nyt tarkoita sitä, että olisin laiska, vaan ottaa enemmänkin henkisesti liian koville).
En tiedä, mutta mä oon aivan hukassa. Kertokaa mulle, miten täällä kuuluu elää? Miten pystyy siihen? Miten voi jaksaa? Nauttiiko joku tästä oikeasti, vai odottaako kaikki muutkin sitä päivää, kun ei tartte enää sinnitellä?
Tiedän, ettei mikään tule muuttumaan. Mä en hae apua. Mä en opi elämään.
Ps. kuvat Tumblr
Sun kannattais oikeasti puhua jonkun kanssa.. Jo pelkkä ystäville avautuminen saattaa auttaa, mutta vielä parempi olisi, jos kävisit jonkun ammattilaisen luona. Koulusta löytyy varmaan terkkari tai psykologi? Voin uskoa, ettei ole helppoa käydä juttelemassa noin vaikeasta asiasta, mutta se on varmasti sen arvoista. Eikä kukaan muu saa tietää, mitä olet kertonut :)
VastaaPoistaVarmaan osittain nuo tuntemukset jollain tasolla kuuluvat tuohon ikään ja elämänvaiheeseen. Mutta jos ne oikeasti hallitsevat elämää ja tekevät pahan olon, ei niitä kannata eikä saa vain haudata. Ei kenenkään pitäisi joutua elämään noin synkkien ajatusten kanssa, et todellakaan ole sitä ansainnut!
Onneksi sinulla on elämässäsi mukavia ja piristäviä asioita, kuten Jenta. Mutta jos kaikki muu aika on väsyttävää ja onnellisen esittämistä, tee itsellesi karhunpalvelus, ja hae tähän asiaan muutos, ennen kuin tilanne menee vielä vakavemmaksi! Tunnen läheisesti pari masennuksen sairastanutta ihmistä, ja molemmat varmasti kertoisivat, että siitä voi parantua, ja todellakin se kannattaa tehdä :) Tsemppiä!
rakas oon aika samas tilantees täl hetkel.. hukassa. väsyny esittää kaikille et kaikki on hyvin, et kyllä mä oon ihan terve kaikki hyvin-roolia, mut ei se vaan oo enään oikein.
VastaaPoistaoon päättäny yrittää päästä irti viiltelystä, koska muuten äiti raahais mut jonnekki saatanan psykologeille, vaik väkisin, jossen lopeta.
mut ei tää helppoo tuu olemaa, ku asiat menee päin vittuu, ja se pimeys tunkee ovist ja ikkunoist, eikä pääse pakoo... ku se tarttuu suhun, mut sä yrität olla tarttumatta terään.. ei oo ku yks sana tälle ololle.. Hukassa, eksynyt, miten sen haluaa taivuttaa..
Marjo - ensinnäkin, kiitos ihanasta ja rohkaisevasta kommentistasi! :)
VastaaPoistaJa juu, itselläni on ollut ongelmia tämän asian kanssa jo monta vuotta, ja kerran vanhempani melkein lähettivätkin minut jonkun ammattiauttajan puheille (kun he olivat nähneet arvet käsissäni), mutta onnistuin vakuuttamaan heidät siitä, että kaikki on menossa parempaan päin.
Nykyään käyn kuraattorilla koulussa (äitini lähetti minut sinne, kun halusin lopettaa koulun), mutten avaudu kuraattorillekaan vaan valehtelen aina asioiden olevan hyvin. Jotenkin en vaan uskalla/halua avautua aikuisille, jotka pystyisivät ehkä tekemään asialle jotain, koska mua pelottaa.
Ystävilleni tottakai silloin tällöin kerron, jos tuntuu pahalta, mutta yleisimmin jätän kertomatta, koska muuten vain kokoajan vuodattaisin heille.
Täytyypä katsoa olisinko jossain vaiheessa tarpeeksi rohkaistunut paljastamaan tämän asian jollekin.. Mutta toisaalta en halua pettää vanhempiani, he kun antavat minulle niin paljon, ja en silti osaa nauttia elämästä.
Jennyseni - Itsekin oon joutunut ajattelemaan viiltelyn lopettamista (ja oon lopettanutkin monta kertaa, joskus pidemmäks ajaks, joskus lyhyemmäks) juuri sen takia ettei mun vanhemmat huomais. Mutta nyt ei ainakaan vuoteen oo käsiä tarkistettu ja oon päässy viiltelemään suht vapaasti. Koska koetin yhdessä vaiheessa jotain, josta ei jäis niin näkyviä jälkiä, kuten työnsin nuppineuloja ihooni tai viiltelin pieniä jälkiä rannekorujen alle, muttei se auttanut niin palasin takaisin teriin.
VastaaPoistaJa kuvaat tota oloa just niin ku itsekin sen tunnen! "se tarttuu suhun, mut sä yrität olla tarttumatta terään" Nimenomaan! Se olo pakottais sua viiltämään, mutta sun on käytävä pään sisällä se taistelu siitä, voittaako se joku suurempi voima, joka haluu et sä viillät, vai voitatko sä ja se sun päätös ettet viillä. Mut se on vaan niin vaikeeta!
Mutta koeta kestää rakkaimpani.. Meidän on vaan taisteltava♥
Aikoinani minä pelkäsin, pelkäsin ja vielä kerran pelkäsin.. En koskaan, koskaan uskaltanut kertoa kellekään, mutta sitten yhtenä päivänä vain kyllästyin. En jaksanut enää esittää muuta kuin olen, valitsin erään aikuisen (lähes vieraan minulle, mutta silti tiesin että voin luottaa häneen) [melkein tuntemattomalle on mielestäni helpompi puhua kuin vaikkapa perheenjäsenille tai ystäville] ja vuodatin hänelle kaikki, siis aivan kaikki. Siitä hetkestä alkaen elämäni muuttui paremmaksi, opin elämään, rakastamaan itseäni ja sitä kautta muitakin, olin lopultakin onnellinen.
VastaaPoistaPuhuminen oikeasti auttaa, voin luvata sen. Toivon koko sydämestäni, että rohkaistuisit ja hakisit apua, ihan itsesi takia. Ei kenenkään tarvitse jaksaa tollasta helvettiä, mitä käyt läpi. Parantuminen on mahdollista, kun vaan uskallat tarttua tilaisuuteen!
Tsemppiä :)
Anonyymi - kiitos, kun jaoit oman kokemuksesi kanssamme! :)
VastaaPoistaIhanaa, että itse löysit avun, ja olen kyllä samaa mieltä, että vieraammalle on helpompi puhua kuin vaikkapa perheenjäsenelle.
Kiitos myös rohkaisusta :3