Luukku 11

Tässä luukussa palataan vuoteen 2009. Vuosi oli loppumassa, kun menin vielä viimeiselle ratsastustunnille, joka oli tapansa mukaan leikkitunti. 

Leikittiin raippahippaa, kun eräs hevosista teki pukkipotkun ja mun jalkahan siinä otti osumaa. Aluksi tunsin vaan pientä särkyä, joten jatkoin leikkimistä. Jossain vaiheessa kipu lisääntyi ja päätin keskeyttää tunnin. 

Maassa huomasin, etten voi astua jalalla, se pettää alta. Niinpä eräs nainen tuli "tukikepiksi" ja pääsin häneen nojaten pomppimaan talliin (maneesista oli suhteellisen pitkä ylämäki tallille).

Istuin penkille ja kyseinen nainen toi lunta kylmäämään jalkaani. Hän myös katsoi jalkaa, ja kertoi että siitä vuotaa verta (hokin reikä..). Soitin kotiin ja siirryin tallista pukuhuoneen puolelle odottelemaan kyytiä sairaalaan. 

Shokin laannuttua kipu lisääntyi entisestään. Joku toi lääkettä, toinen putsasi levinneitä meikkejäni. 

Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen äiskä saapui tallille (oikeastihan hän tuli niin nopeasti kuin pystyi, kotiin olin soittanut niin paniikissa, että heidän huoli oli suuri). Mun ympärillä oli kauhee vilske koko ajan ja olin tosi väsynyt, enkä myös muista niin tarkalleen kaikkea.

Useampi ihminen oli kantamassa mua autoon. Autossa lähetin ensimmäiseksi viestin Marsille.

Ajettiin ensimmäiseksi Heinolaan, josta sain ambulanssikyydin Lahteen, sairaalaan. Ambulanssimiehet olivat mukavia ja yrittivät jutella, itse olin todella ärsyyntynyt, koska kun mua laitettiin paareihin ja siirreltiin muutenkin, sattui jalkaa entistä enemmän. 

Sairaalassa jouduin tietenkin vielä odottelemaan lääkäriä. Lopulta lääkäri tuli, ja kuten heinolassa oli jo sanottu, piti hokin aiheuttama haava tikata.

En tykännyt tikkaamisesta yhtään, uhkailin lääkäriä sanomalla, että aijon potkaista, jos hän ei lopeta. En kuitenkaan potkaissut ja tikit saatiin hyvin paikoilleen, itse en haavaa ollut vieläkään suostunut katsomaan. 

Oltiin tietty käyty myös röntgenissä, josta selvisi diagnoosiksi sääriluun murtuma. Oli jo tosi myöhä, kun jalkaani alettiin kipsaamaan. Kipsimiehet eivät saaneet jalkaa täysin oikeeseen asentoon, ja kun he yrittivät kerta kerran jälkeen, seurasi siitä kipua, vaikka mulla oli siinä vaiheessa jo kovat lääkitykset. 

Sain sentään punaisen kipsin, koska jouluun ei tosiaan ollut enää varmaan viikkoakaan (en nyt tarkalleen muista päivämäärää).

Se tunne, kun sai vihdoin lähteä sairaalasta kotia kohti, oli vapauttava. 

Kipu häiritsi elämää vielä kauan, öisin ei saanut nukuttua kun sattui niiin paljon. Eikä jalkani ole vieläkään täysin kunnossa, ja tuskin koskaan tulee olemaankaan. 

Tässä muutama kuva jouluaatosta, tuolta ajalta ei paljoo kuvia olekaan.