Ystävänpäivä ja tiistain kirous

Hei kaikille.

Mä taidan vihata ystävänpäivää. Tai ainakin tänävuonna oli kyllä niin perseestä, että ois tehny mieli hirttää ittensä.

Kuitenkin, eilen mulla oli tylsää ja yksinäistä, mä halusin tuntea sen tutun ja turvallisen kivun mun sisällä, että olis joku edes pitämässä seuraa. Mutta se ei tullut.
Eikös se sitten tänään koulussa sieltä ilmaantunut.

Se saattaa olla tää tiistai. Kun täytyy olla kaks tuntia yksin, ja siinä ajassa kerkee jo painua mietteisiinsä. Kuunnella iloista naurua ympäriltään, nähdä kaveruksia, kuulla kuinka on taas ollut hauskaa jne.
Ja sitten kun ne tyypit tulee sieltä tunnilta, on aivan liian suuret odotukset tai jotain. Että se hyvä olo tulis muka kun mä vaan nään ne. Ei se niin mene. Sanoista tekoihin vois olla ihan hyvä.

Ja tiedän ettei kukaan voi sille mitään, että mä joudun olee ne tunnit yksin. Oma on ongelmani, ja ystävieni ongelma siitä tulee siinä vaiheessa, kun mä alan kyrsiintyä.
Tänään muhun ei ees kummemmin sattunut.. Oli vaan niin tyhjä olo. Sielussa. Täysin tyhjä. Mutta toisaalta samalla siellä taisi olla se pieni, piilevä kipu.
Ja se tunne. Ettei kukaan välitä.

Vaikka oli mulla hetkittäin tänäänkin ihan kivaa. Ja huippuhauskaa oli painiessani Latten kanssa lumessa.
Ja Marsi yritti piristää mua tyhmillä jutuilla, mutta siinä mielentilassa tyhmät jutut saa mut vaan ärsyyntymään enemmän. Vaikka normaalisti olisin lähtenyt iloisena mukaan tyhmiin juttuihin.

Mä vihaan sitä, että mulla on paha olo koulussa. Ihan kuin yrittäisin pilata ystävienikin päivän, ihan kuin olisin vain taakka ja aina tämän jälkeen mietinkin, että milloin heillä napsahtaa ja he eivät enää jaksa. Olen ailahtelevainen, olen vaikea. Tiedän sen. Ja en edelleenkään voi itselleni mitään, mä yritän hillitä itseäni, muttei se vaan toimi. Suuremmat voimat ja yksinäinen tyttö niitä vastaan... Ei liene vaikea arvata kumpi voittaa.

Niin, tiedän että olen sanonut nämäkin asiat monta kertaa. Yritän vaan selittää kaikille ja itselleni sitä miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn. Ja että muut voisivat ymmärtää mua paremmin. Tosin en mä voi tietää ymmärrättekö te. Haluatteko edes ymmärtää? Ehkä vaan nauratte. Ehkä pidätte mua feikkinä. Mä en tiedä.

En ole paha alieni. Mutta jokin mua vaivaa. Ja se jokin sattuu pääsemään valloilleen aina silloin tällöin. Odotan vaan milloin pääsen taas siihen niin "ihanaan" kierteeseen, että tästä tulee taas jokapäiväistä. En halua sitä. Mutten pysty yksin taistelemaan, vaikka yritänkin.

Enkä yritä tässäkään nyt haukkua kaikkia mun läheisiä, en yhtäkään heistä. Mun ongelmia nää on. Voiko kukaan auttaa? Jaksaisiko kukaan edes yrittää? Tai ylipäätään haluaisiko kukaan auttaa?
En tiedä, keinoja teillä on. Keinoja, jos vaan yritätte.
Ja voitaisiin yrittää yhdessä. Mutta se on hankalaa. Yksin se on miltei mahdotonta.

Anteeksi.