Söpöin tyttö.

Olin puistobluesissa. Mulla oli tylsää, seisoskelin jonkun kojun vieressä ja katselin kummitätiäni, joka jutteli tuttujensa kanssa. Katselin ihmisiä, joita kulki takanani, sivussa, edessä. Katsoin taakseni. Siellä seisoi tosi kaunis tyttö. Mustat pitkät rastat. Söpöt kasvot. Pari lävistystä. Jäin tuijottamaan. Silleesti kuin kauniita tuijotetaan, mutten kääntänyt katsettani, vaikka kohtasin hänen katseensa. Tuo kaunis tyttö tuijotti minua. Ties kuinka kauan tuijotettiin. Aloin miettimään, että tunnetaanko me toisemme, kun molemmat vaan tuijottaa, ei käännä katsettaan.
Kummitäti perheineen lähti kävelemään pois. Vastahakoisesti irrotin katseeni tuosta tytöstä ja käännyin. Kuulen hiljaisen äänen sanovan nimeni. Käännyin ja katsoin taas tyttöä. Tyttö oli juuri sanonut nimeni. Mietin kuka tyttö on. Tajuan sen, mutten saa sanaa suustani. Tyttö kertoo olevansa juuri se, ketä ajattelin. En voi vieläkään sanoa mitään, vaan pomppaan tytön kaulaan (siis halaan).
En muista oikein muuta.. Hämärää vain. Muistan halanneeni, pitäneeni kädestä ja että vaihdoin pari sanaa. Luvattiin tavata uudestaan.
Mä olin niin liikuttunut, mä olin ikävöinyt, syvällä sisimmässäni. En vaan ollut huomannut kuinka kova ikävä oli. Kunnes nyt viimein, kun tavattiin sattumalta. Hyvä etten alkanut itkeä, kun olin ihan tolaltani ja liikuttunut.

Mietin vaan, että tavataankohan vielä oikeasti. Mä niin halusin.

Menin seuraavanakin päivänä bluesiin. Koko sen ajan (6 tuntia) etsin tyttöä katseellani. Ja viimein, kun oltiin lähdössä, tyttö oli taas takanani! Nopeasti menin tytön luo ja halasin, enää en halunnut päästää irti. Vaihdettiin  taas parit sanat, tyttö nauroi mun jutuille.
Huomasin, että mun porukat oli jo lähtenyt kauemmas. Ne ei huomannu, että mä jäin. Mä en halunnut lähteä perään. Tyttö oli siinä. Pitkästä aikaa.
Mun oli kuitenkin mentävä, halasin tyttöä pitkään ja vasten tahtoani jouduin irrottamaan ja lähtemään. Tyttö sanoi, että nähdään elokuussa.
Elokuu, voi kuinka odotan sitä! Pelottaa. Ettei tyttö enää haluakaan nähdä. Ettei se muista.

Mutta se muisti mut, vaikka siitä on jo vuosi, kun viimeksi nähtiin. Se tunnisti mut. Olin niin iloinen! Mut muistettiin.

Hassua. Näen koko bluesin kauneimman tytön, ja vielä satutaan olemaan tuttujakin :3
Lopuksi se teki vielä söpöjä ilmeitä, sieltä kauempaa, mutta ne oli osotettu mulle. Sen pienen hetken, olin todellakin onnellinen. Maailma ympäriltäni oli kadonnut. Muita ihmisiä ei ollut. Vaikka olin paikassa, jossa oikeasti oli varmaan enemmän ihmisiä, kuin ikinä olen missään nähnyt. Mä näin, kuulin ja tunsin vain tytön.