Ajatusten purkua.

Äh, mikään ei huvita. En tiedä mikä on.
Päivä meni hyvin, ei mitään kummaa, ei isoja vastoinkäymisiä.
Mulla oli ihan hyvä olla. Paino sanalla oli.
Ei huvita edes kirjoittaa, mutta pakko silti koettaa purkaa tätä.
Tai no, tiedän tapahtumia, jotka ovat lähempänä joka ikinen päivä ja jotka tulee tappaa mua sisältä.
Mutta niitä pitäis murehtia vasta sitten, kun niiden aika oikeesti tulee kohalle.
Mä en tiedä. En tiedä mitä mä haluan.
Mä en tiedä miksi tuntuu tältä. Taas. Jälleen.
Pitkän ajan jälkeen.
Tunnen vaan ne käsivarret. Kietoutuvat ympärilleni. Hukuttavat mut mustaan.
Pelkoon. Ahdistukseen. Pahaan oloon.
Mä en aio joutua siihen kierteeseen enää. En suostu.
Tää on tilapäistä. Tän illan kestävää. Sitten se saa mennä.
Jättää mut rauhaan.
Ei vaan sais ajatella. Mutta mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun on jo aloittanut.
On yksin. Tylsistynyt.
Ja ajattelee. Asioita, joita ei pitäis ajatella.
Kiertää noidankehää ajatuksiensa kanssa. Sitä samaa, huonoa kehää. Joka lopulta turruttaa sun mielen.
Vie toimintakyvyn. Polkee sut maahan. Lukitsee itseensä, pahaan oloon, siihen tuskaan.
Ja sä voit yrittää taistella vastaan. Hyvään alkuun päästyäs, voit vapautua.
Jos et taistele, jäät sinne. Kunnes se saa sut kokonaan. Ja kaikki päättyy.
Tai sitten vaan kärsit hiljaa.
Täytyy taistella. Jos sä oot siitä jo ennenkin selvinnyt, mikset selviäis nytkin?