Kylmä kuin kivi, ei tunnu enää miltään

Heii.

Latte ratsasti tänään Jentan. Lisäksi eläinlääkäri kävi piikittämässä ponia.
Eipä mulla oikein muuta sanottavaa ainakaan tästä päivästä ole.

Pisura :D

Eve ja poneista nätein♥

Kumma olo taas. Sellainen tyhjä. Tavallaan tyhjä. Ettei millään ole väliä. Ja sitten taas oikeastaan kaikella on enemmän väliä kuin on ikinä ollutkaan.

En osaa sanoa. Istuisin vaan ja olisin hiljaa. Tuijottaisin tyhjyyteen. Mutten halua olla poissa ystävien/muiden jutuista.

Mutta silti, kamala olo. Vai ylipäänsä onko mitään oloa edes? 

Tätä en osaa nyt kuvailla muulla sanalla kuin tyhjyys. Käsittämätön tyhjyys. Mun sisällä on niin tyhjää ja pimeää, ettei sieltä löytäis ajatustakaan. Ei elonmerkkiäkään. 

Ja silti mä elän. Silti mä ajattelen. Pakotan itseni ajattelemaan tai sitten niitä ajatuksia vaan putkahtaa tyhjyydestä. Miten sekään on mahdollista?

Voihan se olla kevät. Se, että kesä lähestyy. Muistot. Muistot siitä, että vihaan kesää. Vaikka tästä kesästä pitäis tulla ihan hyvä. On tullut hyviä suunnitelmia. Mutta ne on vaan suunnitelmia, ja kuten tiedätte: suunnitelmat kusee aina.

Toisaalta en kuitenkaan voi tietää syytä tälle. Ehkä mä odotin jotain enemmän, kun palasin Saksasta Suomeen. Että asiat olis muuttunut. Että joku olis oikeesti näyttänyt kaipaavansa. 

Tai no, kyllähän Eve näyttikin. Mutta kun en ota itsestäni selvää, niin täytyy miettiä kaikkia vaihtoehtoja. 

Vaikka mitä se auttaa? Mulla on vaan tarve purkaa itseäni, ajatuksiani ja oloani jonnekin. 

Ehkä se auttaa toisia myös ymmärtämään mua.

Toisaalta se voi olla myös se, että Saksassa oli niin helppoa. Ei tarvinnut stressata koulusta tai muista menemisistä, koska ne oli toisten vastuulla. Ei kerennyt ajatella oikein mitään miten tuntee, koska aika kului kaikkeen muuhun. 

Ulkona sataa. En kuule ropinaa, koska kuuntelen musiikkia. Mutta onko sade kaunista? Nyt on pimeää ja sataa. Synkkyys. Sen pitäisi olla kaunista. Mutta kaipaan. Miksi? 

Kaipaan jotakin. En osaa tarkalleen sanoa mitä. Ehkä seuraa? Tai sitten en, koska pitäisi olla mukana tyhmän hauskoissa jutuissa. Ja ei tee mieli.

Ehkä haluaisin istua ikkunan edessä katsellen ulos, kuunnellen sateenropinaa ja tuntien jonkun siinä lähelläni. Että oltais vaan siinä. Ei tarviis puhua. Nojoo, en tiedä näkyykö tuolta ikkunasta edes mitään.

Mutta istuttais siinä kauan. Niin kauan, että täytyis nukahtaa. Ja herätä, hyi, herätä uuteen, mahdollisesti kirkkaaseen aamuun. Kunpa satais, olis synkkää. 

Kunpa olis vain joku, joka olis. Olis kyselemättä. Olis tekemättä vääriä asioita. Joka vaan olis. 

Ja ei, en tarvitse valituksia/huomautuksia siitä kuinka itsekeskeinen/tyhmä/loukkaava tms. olen. Tarkoitukseni ei ole kuulostaa miltään edellämainituista, vaan purkaa tuntemuksiani. Tänään tuntuu tältä, huomenna voi tuntua erilaiselta tai sitten ei. 

Ei, en myöskään osoitellut sormella ihmisiä ja halunnut heidän tuntevan, että ovat riittämättömiä tai vääränlaisia. En syyllistänyt ketään (ainakaan tarkoituksellisesti), eikä teksti ollut osoitettu yhdelle tietylle henkilölle, joten ei tarvitse ottaa sitä henkilökohtaisesti. Kiitos.